Tob 2

Tobia hautaa kuolleita, tulee sokiaksi, närkästyttää emäntänsä. 1Senjälkeen, Herran juhlapäivänä, kuin Tobia huoneessansa kuuluisan vieraspidon valmistanut oli, 2Sanoi hän pojallensa: mene ja kutsu ne jumaliset meidän suvustamme meidän kanssamme rualle. 3Ja kuin hän palasi, sanoi hän isällensä Tobialle: yksi Israelilainen on kuolleena kadulla. 4Niin nousi Tobia kohta pöydästä, ennenkuin hän söi, ja meni kuolleen ruumiin tykö, ja otti sen, ja kantoi salaa huoneesensa, että hän sen salaa hautais yöllä. 5Ja kuin hän ruumiin salaa kätkenyt oli, söi hän leipäänsä murheessansa. 6Ja ajatteli sitä sanaa: jonka Herra Amos prophetan kautta puhunut oli: teidän juhlapäivänne pitää murhepäiväksi tuleman. 7Ja meni yöllä ja hautasi kuolleen. 8Mutta hänen ystävänsä nuhtelivat häntä ja sanoivat: äsken käski kuningas sinun tapettaa sen asian tähden, ja sinä olet tuskin siitä päässyt, ja kuitenkin hautaat kuolleita. 9Mutta Tobia pelkäsi Jumalaa enemmän kuin kuningasta, ja kantoi salaisesti kokoon ne tapetut, ja piti salaa huoneessansa, ja yöllä hän hautasi heidät. 10Mutta se tapahtui yhtenä päivänä, kuin hän kotia tuli kuolleita hautaamasta, ja oli väsyksissä, ja nojasi seinukselle, ja nukkui, 11Putosi pääskysen pesästä palava sonta hänen silmiinsä, josta hän tuli sokiaksi. 12Mutta senkaltaisen vaivan antoi Jumala tulla hänen päällensä, että jälkeentulevaiset oppisivat kärsimään, niinkuin pyhästä Jobista. 13Ja että hän aina nuoruudestansa Jumalaa peljännyt ja hänen käskynsä pitänyt oli, ei hän vihastunut eikä napissut Jumalaa vastaan, että hän oli antanut hänen sokiaksi tulla; 14Vaan pysyi lujana Jumalan pelvossa ja kiitti Jumalaa kaiken elinaikansa. Ja niinkuin kuninkaat pyhää Jobia nauroivat, niin myös Tobiaa nauroivat hänen ystävänsä, Ja sanoivat: kussa nyt sinun uskallukses on, jonka tähden sinä almujas jakanut ja niin paljo kuolleita haudannut olet? Ja Tobia nuhteli heitä ja sanoi: älkäät sanoko niin; Sillä me olemme pyhäin lapset, ja odotamme elämää, jonka Jumala antaa niille, jotka uskossa vahvana ja lujana pysyvät hänen edessänsä. Mutta Hanna, hänen emäntäinsä, teki viriästi työtä käsillänsä, ja ruokki hänen kehräämisellä. Mutta se tapahtui, että hän nuoren vuohen toi kotia, Ja kuin hänen miehensä Tobia kuuli sen määkyvän, sanoi hän: katsokaat ettei se varastettu ole, antakaat häntä isännällensä jälleen; sillä ei meidän sovi syödä varastetusta kalusta, eikä siihen ryhtyä. Siitä puheesta vihastui hänen emäntänsä, vastasi ja sanoi: tästä nähdään, että sinun uskallukses ei ole mitään, ja sinun almus ovat hukkuneet. Senkaltaisilla ja muilla sanoilla soimasi hän hänelle hänen viheliäisyyttänsä.